Korona, koti, koulu ja kestävyys

Jep. Elämme poikkeuksellisia aikoja, ystävä hyvä. Virus tuli ja pisti koko maailman polvilleen, mikä toki oli odotettavissa. Paitsi ei ollut, tai riippuu siitä miltä taholta kysytään. Eikä nyt aleta vetää tähän mitään ”luonnonvalintaa” tai muuta liikakansoituspropagandaa. Kaikkeen voi sotkea ison kasan käsitteitä, mielipiteitä ja katsantakantoja, mutta lopulta on kuitenkin pakko todeta että ”shit happens” ja jatkaa elämää niillä tavoin kuin on mahdollista. Joten skipataanpa enemmittä jorinoitta suoraan siihen.

Eli. Shit happens. Tässä ollaan, kaksi tyyppiä joista toinen on nelikymppinen korkeakouluopiskelija ja toinen yhdeksänvuotias peruskoululainen. Koska minimoidaan riskejä ja eristäydytään, ollaan järkeviä ja toimitaan kuten tällaisessa tilanteessa kuuluukin, pysytellään kotona ja hoidetaan hommat täältä käsin. Täytyy heti kärkeen tunnustaa, että vaikka olen ollut humanistisen alan korkeakouluopinnoista aivan liekeissä tätä tilannetta edeltäneen about puoli vuotta, huomaan nyt raastavani motivaation rippeitä jostain aivokuoren aiemmin koskemattomasta nurkasta. Siis verkkoluennot. Verkkoalustalle tallennettavat tehtävät, PDF-kirjallisuus, verkkotentit. Kasoittain tekemistä, johon on vaikea jäsentää järkevää rytmitystä koska päivät menevät muutenkin sekaisin. Kertaheitolla on ollut pakko omaksua aivan uudenlaisia oppimis- ja työskentelytapoja, samaan aikaan kun oma maailma on käytännössä kutistunut 56 neliön sisään ja jollain tavalla on senkin langat pidettävä käsissä. Mutta ei tässä periksi anneta, eikä uravalinta tai sen sisältämien aiheiden mielenkiintoisuus ole mihinkään kadonnut.

Ilmeesi, koska korona ja eristäytyminen ja deadlinet.

Ja ai jumatsuka, tässähän on löytynyt ihan uusi urakin. Kotiopettajana nimittäin. Huh, jos ennenkin jo arvostin opettajia niin nyt vielä enemmän. Tottakai kotiopetuksessa on se huomioon otettava tekijä, että etenkin yksinhuoltajana sitä on niin lähellä ja kiinni ”oppilaassa” vuorokaudet läpeensä, että opetustilanteissa ei vain voi ottaa tarvittavaa etäisyyttä ja ollaan koko ajan henkilökohtaisella tasolla. Se on sanottava, että olen aivan järjettömän ylpeä siitä miten meidän nepsypoitsu on omista haasteistaan huolimatta suoriutunut koulutehtävistä. On minulla fiksu nuori mies! Ja tunnollinen! Lapset toki sopeutuvat muutenkin uudenlaisiin tilanteisiin monesti paljon helpommin kuin aikuiset, ja selkeästi kotikoulun haasteet liittyvät siihen miten itse onnistuisin parhaiten sovittamaan perus- ja korkeakoulun opinnot, kodin ylläpidon, eristäytymisen lieveilmiöt ja henkisen olotilan sellaiseen moodiin, että kaikki pyörisi mahdollisimman jouhevasti.

Kuva peruskoulusta. Pöydän toisella puolen avautuu näkymä Humanistisen ammattikorkeakoulun etäopetuspisteeseen.

Se henkinen puoli muuten onkin jokseenkin ailahtelevaista näinä hankalina aikoina. Toisaalta on löytynyt monia sellaisia pieniäkin asioita joista saa tukea jaksamiseen, ja huomaan ylipäätään ajattelevani henkistä hyvinvointiani normaalia enemmän. Siis siinä mielessä, että teen tiettyjä asioita vain ja ainoastaan henkisen hyvinvoinnin takia. Toisaalta taas koko tämä tilanne kuormittaa mieltä aikalailla valtavasti. Elämä on entistäkin rajoittuneempaa, kun ei voida sitäkään vertaa esimerkiksi pitää yllä sosiaalisia kontakteja kuin mihin oli mahdollisuus ennen koronaa. Läheisten kaipuu on läsnä joka hetki, ja vaikka yhteyttä pidetään puhelinsoitoin ja viestein, ei se korvaa todellista läsnäoloa. Ne hetket, kun kaikkein lähimpiä voi tavata vaikka ulkoillen (turvaväleistä ja muista varotoimista tottakai huolehtien!) ovat valtavan arvokkaita vaikka kiitävätkin ohi aivan liian nopeasti. Jopa kaupassa käymisestä on tullut operaatio, johon täytyy valmistautua melkeinpä elokuvien erikoisjoukkojen tavoin. Tai kun nostan kaiken varalta tuubihuivin kasvoilleni (en omista hengityssuojainta) ja kuljen kaupan käytävillä vältellen ihmisiä, olo on kuin ninjalla – tosin ei mitenkään siistillä ja hienolla tavalla, vaan sillä tavalla että siihen tilanteeseen on ajautunut pakotettuna ja päämääränä on selvitä kaupasta kotiin vähintään viikon ruokatarpeiden kera saamatta tartuntaa. Mikä on itse asiassa melko surullista.

Mutta, kieltämättä jo kulunut ja paljon käytetty sanonta ”kaikesta selvitään” pitää kyllä oikeasti paikkaansa tällaisessakin tilanteessa. Tästäkin selvitään. Yhdessä, toisiamme tukien ja jälleen parempaa kohti kulkien.

Arjen sankarien jaksamisesta

Varmasti yksi arvostavimmista kuvauksista joita yksinhuoltajista joskus kuulee käytettävän, on ”arjen sankarit”. Vaikkakin vastaavanlaisia ilmauksia käytetään hyvin harvoin tästä meidän vähemmistöstämme, olen tullut huomanneeksi että kyseinen sanapari kuvaa meitä kasvatuksen moniosaajia ja selviytyjiä äärimmäisen hyvin. Nähkääs, kyllästyin jokin aika sitten siihen, ettei yksinhuoltajien jaksamisesta mielestäni puhuta läheskään riittävästi. Ja kun vielä vaikuttaa yhä enemmän ja enemmän siltä, että joidenkin ihmisten toimesta jaksamisongelmia jopa vähätellään ja pahimmillaan uupuneita osapuolia syytetään elämäntilanteidensa aiheuttamisesta yksinomaan itse, alkaa tilanne olla mielestäni melko sietämätön. Mutta ei arjen sankareita niin vain lannisteta, otetaanhan asiat käsittelyyn.

Tein siis eräässä hienossa, suljetussa Facebookin vertaistukiryhmässä kyselyn yksinhuoltajien jaksamiseen liittyen, jotta tukena on ihan pätevää tutkimustietoa sen lisäksi että tässä paasaan tärkeästä asiasta. Siitä tärkeydestä muuten kertoo sekin, että kyselyyn vastasi kaikkiaan 123 henkilöä – mistä olen hyvin otettu. Nyt saatetaan heidän äänensä kuuluviin.

Ensimmäisenä kysyin, kokevatko vastaajat yksinäisyyden tunnetta. Tämä siksi, koska itsekin olen kokenut sitä hyvin vahvasti läpi koko sen ajan jonka olen ollut yksinhuoltaja, ja tiedän että se on hyvin ominaista yh-elämälle. Kun on vastuussa pienestä (ja ennen pitkää isommastakin) ihmisen alusta päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet läpeensä käytännössä tauotta, jäävät väkisinkin omat sosiaaliset kanssakäymiset pois jopa kokonaan. Nykyään kun ei enää asioikseen lähdetä kaverien luo esimerkiksi kahville ihan vain koska halutaan nähdä ja rupatella, vaan hektisen arjen vastapainoksi kaikenlaiset kokoontumiset painottuvat ns. ”aikuisten ympäristöihin” enimmäkseen viikonloppuisin ja ilta-aikaan, jolloin yksinhuoltajan olisi tietenkin saatava järjestettyä lapsenvahti siksi ajaksi. Sellaiseen ei monellakaan ole mahdollisuutta – mitä ihmiset useinkaan eivät tunnu ymmärtävän – vaan iso osa meistä on joko täysin tai melkein kokonaan vailla riittävää tukiverkostoa. Olen itsekin jopa kokenut suuria paineita siitä että ”pitäisi” saada järjestettyä lapselle kaitsija siksi aikaa kun itse kävisin viettämässä vapaa-aikaa, mikä on loppujen lopuksi ensinnäkin aivan nurinkurinen vaatimus kenelle tahansa vanhemmalle, ja toisekseen kuormittaa muutenkin väsynyttä ihmistä aivan turhaan. Tietenkään oman aktiivisuudenkaan merkitystä ei tässä asiassa voi millään lailla sivuuttaa, mutta armoton tosiasia on se, että etenkin silloin kun voimavarat ovat vähimmillään on hirveän vaikeaa olla aktiivinen missään.

Kuten kuvasta näkyy, ihan puhtaan tilastollisestikin ajatellen tämän suuruista ihmisryhmää kohden, yksinäisyys on todellinen ongelma yksinhuoltajien keskuudessa. Mutta pysähdytäänpä hetkeksi miettimään, miltä se voi tuntua jos koet olevasi yksinäinen jatkuvasti..! Tämän jälkeen voidaan rehellisesti puhua yksinhuoltajien syrjäytymisestä. Vain 3,3% vastanneista ei kokenut lainkaan yksinäisyyttä, mutta siihen verraten 17,1%:n jatkuva yksinäisyys ja 43,1%:n usein kokema yksinäisyys ovat kerta kaikkiaan hälyttävää kertomaa.

Mitä sitten toivoisimme yksinäisyyden ehkäisemiseksi? Itselleni ovat tietenkin tärkeimpiä ne hetket, jotka jaamme yhdessä seurustelukumppanini kanssa. Aikuisen on tärkeää voida jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan – niin hyviä kuin huonojakin – jonkun vertaisensa kanssa, ja omakohtaisten kokemusten pohjalta voin todeta että jos niitä asioita joutuu patoamaan sisälleen tai joutuu esittämään niitä ulospäin aivan erilaisessa valossa kuin ne todellisuudessa ovat (toisin sanoen ”puremaan hammasta” tekohymyn takana), tuppaavat ne purkautumaan jossain vaiheessa aivan väärällä tavalla. Ja useimmiten on hyvä viettää aikaa toisten aikuisten seurassa vaikkapa ihan muuten vain. Me ihmisethän ollaan kuitenkin jossain määrin laumaeläimiä.

Vastausten jakaumasta voi selvästi nähdä, että yksin lasten kanssa touhuamisen ohelle kaivataan niitä kamuja ja läheisiä, ja ihan parasta olisi jos hekin näkisivät sitä arkea tai ylipäätään tekemistä ja olemista mitä meidän elämämme pitää sisällään. Eri järjestöt sen sijaan voisivat ottaa koppia siitä että yksinhuoltajien vertaistoiminnallekin olisi tilausta.

Seuraavaksi tullaankin jälleen äärimmäisen huolestuttavan asian äärelle. Nimittäin siihen, minkä verran yksin lasta kasvattavalla vanhemmalla on omaa aikaa jaksamisensa tueksi. Tässä tulee siis uudelleen esille tukiverkoston tärkeys ja etenkin se, miten sellaisen puute vaikuttaa. Lisäksi on ymmärrettävä, että perusarjessa yksinhuoltajalla ei yleensä ole omaa aikaa muulloin kuin silloin, kun lapsi on nukkumassa. Siinä pitäisi onnistua rentoutumaan ja lataamaan akkuja, tai jaksaa tehdä itselleen mielekkäitä asioita ennen kuin on yritettävä saada riittävä määrä myös unta. Joku saattaa kysyä että ”minkäs takia tuo oma aika sitten on tärkeää?”. Ihan jo siksi, että jos ollaan jatkuvasti jännittyneitä ja valmiina reagoimaan muiden tarpeisiin, käymme kaiken aikaa ylikierroksilla ja uuvumme. Ja kukaan ei kykene parhaimpaansa uupuneena.

Miettikääpäs vaikka sellaista tilannetta mikä tuossa kaaviossa olevilla 18,7%:lla on tälläkin hetkellä päällä. Ei lainkaan omaa aikaa. Et voikaan tosta noin vain lähteä lenkille tai salille, muutkin kodin ulkopuoliset harrastukset jäävät pois, telkkarista et todennäköisesti voi katsella ihan mitä tahansa huvittaisi, et voi keskittyä lukemiseenkaan, ja niin edelleen. Saisit unohtaa kaiken sen, mitä olet tottunut tekemään aivan omassa rauhassasi ja itsesi (mieli)hyväksi. Tilanne ei ole juuri sen kehuttavampi 67,5%:lla, joilla omaa aikaa on liian vähän.

Entäs lepo? Sehän olisi varmasti jopa tärkein asia yksinhuoltajan – tai kenen tahansa – jaksamisen kannalta, eikö vain? No, suurin osa meistä saa levättyä aivan liian vähän. Siinä vaiheessa kun lapsi on saateltu yöpuulle ja itse hengähdetty hetki, huomataan valitettavan usein että herätyskellohan soi jo muutaman tunnin päästä. Tai kun lapset ovat pieniä, herätyskellosta ei välttämättä tarvitse huolehtia kun muksut hoitavat herätyksen luonnollisin keinoin. Ja usein mitä erikoisimpiin kellonaikoihin. Jossain vaiheessa alkaa toki helpottaa kun lapset kasvavat, mutta monet vuodet ovat siihen mennessä luultavimmin ennättäneet vierähtää aikalailla sumuisissa merkeissä. Ja jälleen – jos emme saa tarpeeksi lepoa, uuvumme. Kirjaimellisesti.

Mielestäni on hyvin surullista, että peräti 77,9% vastanneista kokee saavansa liian vähän lepoa. Olemme kuitenkin yksin vastuussa niin paljosta, ja silti niin monelle jää niin vähän aikaa levätä. Melkein vetää jo sanattomaksi.

Mutta on vielä yksi asia mistä haluan puhua. Olen usein itsekin kohdannut vähättelyä puhuessani omasta uupumuksestani yksinhuoltajana. Se satuttaa, todella pahasti. Kukaan joka on jaksamisensa äärirajoilla ei kaipaa lainkaan alentuvia tai vähätteleviä kommentteja, vaan aitoa tukea ja rohkaisua. Niille, jotka tahallisesti aiheuttavat toisille mielipahaa ja vain pahentavat asioita, lainaan ilmastoaktivisti Greta Thunbergia (tällä kertaa ihan vain siksi koska se taatusti ärsyttää sellaisia ihmisiä, ja koska se nyt vain sopii tällaisiin tilanteisiin mainiosti): ”kuinka te kehtaatte?!”

Tarvitaan enemmän sellaista mitä vastausten mukaan 16,3% kokee, eli välittävää kohtaamista. Jokainen varmasti ymmärtää tai tietää miltä tuntuu olla uupunut, joten onko liikaa vaadittu että sitä jatkuvasti kokevaa ihmistä voisi tukea vaikka edes pienillä positiivisilla sanoilla? Joskus jo pelkkä myötätunto vie pitkälle. Ne jotka ovat olleet vähätteleviä peräti 45,5%:a kohtaan kaipaavat asennekasvatusta, ja pyydän jokaista joka siihen voi vaikuttaa toteuttamaan sellaista opastusta aina kuin mahdollista!

Lopuksi, sen sijaan että tutkailtaisiin lisää kyselyn tuloksia tai höpöttäisin omakohtaisista kokemuksista, annetaan vuoro muutamalle valitulle vapaan sanan kommentille (jotka vastaajat ovat kirjoittaneet anonyymisti):

”Olen törmännyt huoleen omasta jaksamisesta kun puhun läheisten kanssa. Se sanana vaan ei aiheuta muuta kun stressiä että minun nyt vaan pitäisi olla jaksavampi vanhempi että muut ei huolestu. Sana "huoli" ei auta ketään vaan tarvitsisin jotain konkreettista sen tilalle, vaikka apua.”

”Kun oma lapsi on hyvin haastava, niin sitä olis tarpeen jakaa toisen aikuisen kanssa. Joo, koulussa ja perheneuvolassa silloin tällöin tunti, suuri osa ajasta oon keskenään lapsen kanssa. Eikä mulla ole ystäviä, jolla olis enää näin pieniä lapsia. Ja kun lapsi on haastava, ei sitä viitsi kutsua vieraita kun ne sitten vaan kauhistelee lapsen käytöstä ja arvostelee mun kasvatustaitoa.”

”Luovuttaminen ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto joten sitä on vaan jaksettava.”

”Eniten apua kaipaisin silloin kun lapsi tai itse sairastaa, mutta silloin ei kukaan tule apuun ettei saa tartuntaa.”

”Yksinäisyyden kokemus liittyy usein positiivisiin juttuihin...kun lapsi oppii uutta, osaa jonkun jutun, näyttää hienon tempun jne. Kun ei ole sitä "isää" jakamassa tunnetta. Kun iskee väsymys on se totaalista...tätä ei oikein kukaan tunnu tajuavan että silloin oikeasti yksikin nukuttu yö olisi lasten parasta […] kun on oikeasti se hetki ettei enää ajatus kulje. Pieni lenkki yksin silloin jo auttaisi..mutta kun sitä vaihtoehtoa ei ole niin yksinäisyydentunne saa järjettömän suuren tilan ja seuraa epätoivo."

”Vaatimukset työn ja perheen osalta ovat yh:lla sitä luokkaa nykypäivänä, ettei sitä ymmärrä kukaan muu kuin toinen yh. Sana YKSINhuoltaja todellakin on sitä yksin puurtamista kaikilla osa-alueilla.”

”Jotkut ihmisistä katsovat meitä halveksuen ja toiset kunnioittaen. Olen nähnyt ja kokenut molemmat. Itse olen opettanut lapsilleni olemaan välittämättä tuomitsijoista. Sen sortin ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä olemme vuosien varrella kokeneet. Ystävällisyyttä ja hyväksyntää saa parhaiten toiselta yksinhuoltajalta. Yhteinen sanaton ymmärrys yhdistää ja on korvaamatonta.”

Haluan vielä omasta puolestani kiittää kaikkia kyselyyn vastanneita. Te olette mahtavia, vahvoja (joskus pakon edessä liiankin), todellisia arjen sankareita. Mutta pidetään kaikki yhdessä huolta siitä, että sankaritkin saavat tukea silloin kun sitä tarvitaan.

Muutoksen vuodet, osa 1

On kulunut jo yli kolme vuotta siitä kun viimeksi kirjoitin tätä blogia. 3 vuotta! Paljon on vettä virrannut elämän joessa tuona aikana, ja - vertauskuvaa jatkaen - maihin on noussut uusi mies. Sen vuoksi, ja jotta voin rehellisesti jatkaa kirjoittamista kaikesta siitä mistä ylipäätään aikoinaan päätin tähän blogiin kirjoittaa, on aivan ensimmäiseksi kerrottava hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Tarkemmin sanoen, läheisriippuvuudesta irti pääsemisestä ja ihmisenä kasvamisesta.

Läheisriippuvainen henkilö saattaa usein tuntea vetoa sellaista ihmistä kohtaan, joka on korostuneen voimakastahtoinen mm. sen suhteen miten asioiden tulisi parisuhteessa olla. Näin kävi myös itselleni, sillä jäin koukkuun tietynlaiseen elämäntyyliin joka pyöri tietynlaisen ihmisen ympärillä.

Katsokaas, läheisriippuvuudelle tunnusomaista on valtava miellyttämisen halu, ja kun se ei kohtaakaan vastapuolen toiseen ääripäähän suuntautuvan tunne-elämän ja tarpeiden kanssa, ei koskaan saavuteta tilannetta jossa läheisriippuvainen kokisi olevansa riittävä tai hyväksytty. Tästä syntyy noidankehä joka pahimmillaan sairastuttaa läheisriippuvaisen, tämän pyrkiessä aivan turhaan kaikin voimin saamaan tunteilleen vastakaikua toiselta.

Häpeäkseni myönnän olleeni pitkään sokea sille, että omat ongelmani ja "suhteen" toisen osapuolen suhtautuminen vaikuttivat hienokseltaan ja epäsuorasti myös poikaani. Toki tunsin jatkuvasti epämääräistä syyllisyyttä siitä etten ollut tarpeeksi hyvä mies tai tarpeeksi hyvä isä, tosin jälkeenpäin ajateltuna aiheetta. Jossain vaiheessa tajusin olevani erityisherkkä (HSP), mikä kyseisen "parisuhteen" osalta selitti sitä miksi koin itseeni kohdistuneen negatiivisuuden hyvin raskaana, oli sille aihetta tai ei. Kun sitten kaikkien seikkojen seurauksena uin henkisesti niin syvissä vesissä että mielessäni liikkui itsetuhoisia ajatuksia, aloin pikkuhiljaa ymmärtää sen tosiasian, että oma läheisriippuvuuteni oli vääristänyt tunne-elämäni ja ajanut minut siihen pisteeseen.

Samalla käsitin todella miten vakavia seurauksia tuota riippuvuutta ylläpitävällä toiminnallani oli menneisyydessä ollut, mikä myöskin auttoi avaamaan silmiäni sille ettei sama meno voinut jatkua, vaan minun täytyi oppia kuuntelemaan sisintäni ja käyttämään järkeäni myös ihmissuhdeasioissa. Vaikka meinasinkin myöhemmin oikeasti menettää henkeni vakavan tulehdussairauden vuoksi, pahinta oli silti "parisuhteessa" tuntemani yksinäisyys, syyllistäminen ja arvottomuus. Hiljalleen korjautuva itsetunto - ja halu olla pojalleni paras mahdollinen isä - auttoi ottamaan etäisyyttä noihin tuntemuksiin ja tekemään hurjan määrän henkistä työtä vahingollisen riippuvuuden lannistamiseksi. Tietenkään kyseisestä suhteesta irti pääseminen ei ollut helppoa, mutta lopulta se onnistui. Koska aluksi jäljellä oli sellainen tunne että olin antanut vuosikausien ajan kaiken itsestäni aivan turhaan ja kuluttanut sillä itseni loppuun, en uskonut kokevani koskaan todellista rakkautta.

Onnekseni olin väärässä, sillä tällä hetkellä olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin, tuntiessani ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni puhtaasti todellisia, aitoja tunteita aidosti hyväsydämistä ihmistä kohtaan. Tiedostan ja myönnän tehneeni virheitä sekä toimineeni typerästi menneisyydessä, mutta tulevaisuuteen voin vaikuttaa positiivisen muutoksen läpi käyneenä ja uudistuneena miehenä.

Lopuksi, kaikilla meillä on omat vahvuutemme ja heikkoutemme sekä ominaisuutemme ja taipumuksemme, eikä ketään voi niistä syyttää. Silti täytyy muistaa, että kaikki ihmiset eivät sovi yhteen vaikka syystä tai toisesta (oli sitten kyse riippuvuudesta tai jostain muusta) siltä pitkään vaikuttaisikin. Jokaiselle on kuitenkin olemassa "se oikea", ja hänet kyllä tunnistaa kunhan lopulta löytää.

Lapsiparkkien puolesta!

Kun on kahdestaan pienen lapsen kanssa, tahtoo oma aika ja harrastaminen jäädä hyvin vähiin – jopa lähes olemattomiin. Varsinkin viime vuosina huomasin, miten sitä oikein kaipasi jonkinlaista liikuntaa. Kroppa tuntui useimmiten lähinnä siltä kuin sitä olisi raahannut mukanaan, sen sijaan että sitä olisi kantanut kunnialla. Se otti suoraan sanoen kupoliin, mikä taas söi jaksamista vielä lisää.

Toki pojan ollessa vauvaiässä tehtiin päivittäin pitkiä kävelylenkkejä, kun juniori nukkui mielellään päiväunet vaunuissa tai rattaissa. Leikki-ikään tultaessa sellaiset aktiviteetit isäukon kanssa ovatkin sitten tuntuneet olevan niiiiin tylsiäää! Ja tietenkään aikuisen tavoitteet eivät käy yksiin lapsen tavoitteiden kanssa. Puhumattakaan siitä, että oltuani viimeksi vuorotyössä, ei harrastusten ajaksi ollut juurikaan mahdollisuutta järjestää pojalle hoitoa etenkään arkisin. Päiväkotiaikahan on vanhemman työtä, ei harrastuksia varten.

Mutta viime kesänä, palattuani koti-isän toimenkuvaan, otin itseäni niskasta kiinni ja päätin kokeilla kuntosalitreeniä. Joskus muinoin, aikuisuuden kynnyksellä, olin käynyt paljonkin salilla treenaamassa isoveljeni innoittamana ja hänen kannustamanaan. Vaikka kamppailulajit ovat sittemmin olleet sydäntäni lähimpänä, kipinä voimaharjoittelusta jäi kytemään. Aloin siis tutkia mahdollisuuksia päästä treenaamaan siten, että juniorille järjestyisi siksi aikaa jokin hoitopaikka. Muistin lukeneeni jostain kuntosalien tarjoavan asiakkailleen nykyisin lapsiparkkipalveluita, ja siinäpä se ratkaisu sitten olikin!

Kävimme kerran Jannen kanssa kokeilemassa kuopiolaista Kunnonsalia veljeni mukana, ja innostuimme juniorin kanssa molemmat sen verran että liityin jäseneksi saman tien. Nyt lähes puoli vuotta treenanneena voin sanoa, että tein täsmälleen oikean ratkaisun. Minä pääsen käymään salilla halutessani vaikka viitenä päivänä viikossa (tosin harjoittelen tällä hetkellä 3 – 4 kertaa per viikko), ja Janne tykkää touhuta Vekaraparkissa niin kovasti, että lähtee aina iloisena mukaan. Eikä ihme, sillä näkemäni, kokemani ja varsinkin Jannelta kuulemani perusteella Vekaraparkin ohjaajat ovat aivan huippuja. Ja koska parkki sisältyy samaan jäsenhintaan millä itse pääsen treenaamaan, saamme siis hyötyä ja huvia koko rahan edestä. Kunnonsali järjesti näin joulun alla pienille kävijöilleen jopa omat pikkujoulut, mistä jäi pojalle kivoja muistoja.

Salilla käymisestä on tullut minulle sellainen niin sanottu henkireikä. Kroppa vahvistuu ja kohentuu, mutta myös henkinen hyvinvointi paranee osaltaan sen myötä jatkuvasti. Kun keskittyy pumppaamaan rautaa tunnin verran, saavat aivot levätä eivätkä käy ylikierroksilla. Se on irtiottoa puhtaimmillaan. En voisi olla tyytyväisempi siitä, että Vekaraparkin kaltaisen palvelun avulla se on mahdollista myös yksinhuoltajalle.

Toinen äärimmäisen positiivinen kokemus syntyi MLL:n ja Jenga Jengalan järjestämästä lapsiparkista kauppakeskus Apajassa. Kyseinen parkki oli nimenomaan tarkoitettu sitä varten, että vanhemmat saisivat rauhassa tehdä joululahjaostoksia. Niinhän siinä sitten kävi, että ehdin hoitaa joulupukin apulaisen hommat hyvissä ajoin ennen aattoa, ja Janne sai sillä välin leikkiä muiden lapsukaisten kanssa. Tarjottiinpa parkkilaisille vieläpä välipalakin. Kaiken lisäksi palvelu oli maksuton, joten pienituloiselle yksinhuoltajalle se oli todellakin loistava apu!

Lapsiparkkeja siis kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Vanhempana niiden avulla saa hieman ylimääräistä, kaivattua omaa aikaa, ja lapselle ne tarjoavat vaihtelua totuttuihin kuvioihin. Lisää parkkeja pystyyn vain!

Saako isi väsyä?

Havahduin tuossa jokin aika sitten siihen tosiasiaan, että olen ollut käytännössä yksinhuoltajana jo reilut 4 vuotta. Jotenkin se tuli pienoisena järkytyksenä, vaikka olenhan tietenkin seurannut poikani kasvua ja kehittymistä päivittäin. Aloin kuitenkin muistelemaan tuota kulunutta aikaa ja tajusin että etenkin ensimmäiset kuukaudet siitä lukien, kun jäin Jannen kanssa kaksin hänen ollessaan vain 8 kuukauden ikäinen, ovat mielessä yhtä sumua. Toki ne 8 kuukautta ennen sitä ovat myös jokseenkin hämärän peitossa, kuten vastuullisille vanhemmille usein voi käydä vastasyntyneen vauvan kanssa eläessä. Mutta erinäisten myrskyisten vaiheiden johdettua siihen että päädyin kasvattamaan poikaani yksin, se vastuu tuntui joskus liiankin raskaalta.

Luonnollisesti väsymys on suurin syy siihen, että vanhemmalla ei välttämättä ole selkeitä muistikuvia lapsen syntymän jälkeisestä ajasta. Samoin oli asian laita myös minun kohdallani. Mainitsemieni myrskyisten vaiheiden aiheuttama stressi laukesi toki hyvinkin pian ylitsepääsemättömän vaikean perhetilanteen purkauduttua ja pääsin keskittymään täysin pojan kasvattamiseen, mutta vauvan tarpeisiin vastaaminen päivin ja öin vei veronsa. Luonteestani johtuen laitoin tietenkin poikani etusijalle, ja samalla yksinkertaisesti unohdin huolehtia itsestäni. Kuukausien ajan nukuin vain muutaman tunnin yössä, usein senkin melko pinnallisesti. Päivällä huolehdin lähestulkoon ainoastaan perusasioista – Jannen ruokailuista, päiväunista, kaikesta muusta hoidettavasta. Varmistin että pojalla oli säännöllinen päivärytmi, mutta itse söin liian harvoin ja liian huonosti.

Sen muistan, että tunsin syyllisyyttä omasta väsymyksestäni ja koin etten pystynyt tarjoamaan lapselleni tarpeeksi, olemaan riittävän hyvä isä. Jälkeenpäin olen käsittänyt, että jokainen vanhempi tuntee joskus samoin, onhan kyse lopulta valtavasta vastuusta ja toisaalta hyvinkin luonnollisesta asiasta. Onneksi sain tukea perheeltäni, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Vanhempani auttoivat minua hengähtämään silloin tällöin viikonloppuisin ottamalla Jannen hoitoon luokseen. Tottakai elämä alkoi tasoittua ja oma hyvinvointinikin kohentua ajan mittaan. Muutaman kuukauden kuluttua aloin ajatella tulevaisuutta, päätin pyrkiä kouluttautumaan uuteen ammattiin ja niin edelleen. Sosiaalinen elämänikin alkoi taas hiljalleen käynnistyä.

Olen usein kuullut sanottavan, että täytyy nauttia siitä ajasta kun lapset ovat vielä pieniä, sillä se aika kuluu nopeasti. Se on totta että nautittavia hetkiä on pilvin pimein, etenkin nyt kun poikani on siinä mielikuvituksen vapaan kiidon ja pidäkkeettömän innostuksen iässä. Mutta rohkenen väittää että vanhempana, etenkään yksinhuoltajana, oleminen ei ole ruusuilla tanssimista. Siinä vaiheessa kun päivän ruokien miettiminen tai kaupassa käynti tuntuu yksinkertaisesti ylivoimaiselta, tietää olevansa poikki. Puhumattakaan siitä ettei meinaa saada itseään sängystä ylös, mutta tekee sen kuitenkin koska on pakko. Saako sitten isi olla oikeasti väsynyt? Tietenkin saa.

Yli-ihmisiä ei ole olemassa, jokainen meistä väsyy. Kun kuormitusta on äärimmäisen paljon, väsymyksestä voi tulla lähes krooninen tila. Silloin ei olisi sijaa itsepäisyydelle, mihin tunnustan itse sortuneeni. Katsokaas kun minun on joskus ollut hyvin vaikeaa pyytää apua, vaikka sitä olisi varmasti ollut saatavilla. Purin hammasta ja voimasanojen saattelemana ajattelin, että minähän tästä pusken eteenpäin, vaikka väkisin. Se jos mikä on väärin. Jos on sellainen tilanne että apua olisi saatava, älkää hyvät ihmiset jättäkö pyytämättä! Onneksi en sentään antanut asioiden mennä liian pitkälle huonoon suuntaan.

Vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa ja lepoa, hengähdystaukoa lapsiperheen arjesta. Miksikö? Koska se arki kuormittaa aikuista yllättävän paljon, ajateltavana on sen satatuhatta asiaa ja toteutettavana vähintään puolet siitä. Tai siltä se ainakin tuntuu. Se, että isä tai äiti (tai molemmat) haluaa vaihtaa välillä vapaalle tai vaikka nukkua puolet vuorokaudesta, on täysin hyväksyttävää. Vielä tarkemmin, se on jopa äärettömän suotavaa. Koska jos vanhemman mieli on virkeä, myös lapsi jaksaa paremmin. Kun on parikin viikkoa putkeen pikkukaverin kanssa lähestulkoon 24/7, alkaa toisen pärstäkerroin jo väsyttää puolin ja toisin. Enkä tarkoita sitä kärjistetyn negatiivisessa mielessä, vaan se on ihmiselle yksinkertaisesti luonnollista. Aikuinen tarvitsee omanlaisiaan virikkeitä, ja lapsi tarvitsee vaihtelua.

No mitä minä sitten opin niistä ensimmäisistä kuukausista yksinhuoltajana, siis sen lisäksi että apua todellakin PITÄÄ tarvittaessa pyytää? Tietenkin sen, että itsestään täytyisi pitää huolta vaikka on se tärkeämpikin huollettava olemassa. Entä olenko toteuttanut sitä sittemmin? Ainakin olen oppinut lepäämään arkenakin enemmän, osaltaan toki sen kautta että pojan kasvaessa hänen unirytminsäkin on muuttunut paremmaksi. Mutta opettelen edelleen ajattelemaan omaa hyvinvointiani lapsen hyvinvoinnin ohella. Se on yllättävän hankalaa, ja oppiminen vie kauan, mutta läheisten ja rakkaan tuki on siinä mittaamattoman arvokas apu.

Mies tekstin takana

Aloittelevana bloggaajana lienee ensin parasta kertoa hieman taustoistani. Ikää minulla on nyt 40 vuotta, vaikka sehän on kuitenkin vain numero. Tällä hetkellä opiskelen päätoimisesti yhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa, ja tietenkin olen yh-iskä 9-vuotiaalle Janne-pojalle.

Aiemmalta koulutukseltani olen alunperin merkonomi, sittemmin graafista alaa hieman opiskellut, ja viimeisimmäksi nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi valmistunut.

Työhistoriani on kohtalaisen kirjava – olen toiminut verkkosivujen suunnittelijana, viihdealan verkkolehden webmasterina ja toimittajana, kuvankäsittelijänä, yrittäjänä, myyjänä leffavuokraamossa sekä nuoriso- ja projektiohjaajana.

Harrastusten liikunnallisella puolella minulla on taustaa kamppailulajien parissa, mutta nykyisin treenaan aktiivisesti kuntosalilla. Muilta osin olen intohimoinen elokuvien, raskaan musiikin ja kirjallisuuden kuluttaja, joskin käytettävissä olevan vapaa-ajan puitteissa. Penkkiurheilijan vikaakin löytyy - seuraan etenkin jääkiekkoa, vapaaottelua ja nyrkkeilyä. Toki myös kirjoitan: aikoinaan rustasin elokuva-arvosteluja parille verkkolehdelle, ”pöytälaatikosta” löytyy muutama novellin raakile joita en ainakaan vielä uskalla laskea päivänvaloon, ja nyt tietenkin aloitan tämän blogin.

MIKSI TÄTÄ KIRJOITAN?

Viime vuosien aikana olen viimein alkanut tajuta, että elämä on loppujen lopuksi melkoista taistelua. Se koostuu iloista ja suruista, onnesta ja epäonnesta. Se on täynnä haasteita, joiden vastapainoksi toki saa välillä myös pieniä palkintojakin. Mutta ilo, onni ja palkinnot eivät tule ilmaiseksi. Niitä saadakseen täytyy päästä yli suruista, kestää epäonnea ja selvitä haasteista. Varsinkin viimeksi mainittuja tulee arjessa vastaan jopa päivittäin. Entisaikojen viikingit uskoivat pääsevänsä kuoltuaan Valhallan kultaisiin saleihin nauttimaan ikuisista pidoista, jos eläessään taistelisivat tarpeeksi hyvin ja urhoollisesti. Se on rinnastettavissa elämään myös nykyaikana: jos siinä onnistuu tarpeeksi hyvin, lopulta voi saada sen suurimman palkinnon - mikä se itse kullekin onkaan. Tie saattaa olla kivikkoinen, mutta pyrin tekemään parhaani.

Tulen siis kirjoittamaan kaikenlaista omasta elämästäni, sen haasteista ja niiden vastapainoista, sekä siitä mitä siihen väliin aina mahtuukaan. Välillä heitän sekaan juttuja minua kiinnostavista asioista, ilmiöistä ja tapahtumista. Ja jos se tarjoaa sinulle, hyvä lukija, jotain mikä herättää ajatuksia ja kiinnostusta tai viihdyttää jollain tasolla, olen erittäin iloinen ja otettu.